Eilen aloitettiin pieni maalausprojekti ja saatiin kyllä päätökseenkin jo :)
Yks seinä sai uuden värin, sellasen maitokahvin sävyn. Tosi kiva tuli.
Mies lähti aamusta käymään etelässä ja mulla meni päivä siivotessa eilisiä jälkiä, pakatessa tavaraa pohjoseen ja laittaessa ruokaa. Nuhaki on melkeen häippässy kokonaan.Oli kova, mut tosi lyhytkestonen onneksi :)
Ruokana oli makaroonimössä tai miksi kukanenkin haluaa sen ristiä :) Oli seassa makkaraa että jauhelihaakin. Sekaan pistin vielä tomaattimurskaa yrteillä maustettuna, juustoraastetta ja aurajuustoa. Chilirouhetta pistin aikamoisesti ja tuntukin hyvältä ku vielä on vähäsen tukkonen olo nii aukes joka rööri kyllä :D
Illalla nautitaan poppareita, ja hyvä leffa a'la Coca-Cola Zero.
Huomenna vielä vähäsen pakkausta ja nauttimista kotona. Tiiä millon tuun takasi :D
Kirjoitin tänne blogiini kesällä ilouutisen ja poistin sen sitten myöhemmin, koska sen näkeminen sattui. Se asia sattuu vieläkin.
Olin silloin raskaana ja menossa ekaan ultraan.
12.8.2011, muistaakseni klo.9.00 oli aika ja jännitti ihan hirveesti.
Olin oksentanu jo monta viikkoa mut en sinä aamuna. Vointi oli mitä "normaalein".
Mies oli mukana ja niin meidät kutsuttiin huoneeseen. Siellä täti jutteli kaikkea ultrasta ja kyseli raskausviikkoja ja niitä oli 12+1.
Ultraus alkoi ja täti sanoi että ei näy sydämmensykettä. Kutsui toisen hoitajan ja hän kysyi, että onko taaksepäin kallistuva kohtu ja jos on nii ei hätää, ne sykkeet saadaan näyviin, mut ei saanut sekään.
Paikalla kutsuttiin lääkäri, joka heti totesi, että kasvu on pysähtynyt, siellä ei enää ollu mitään.
Olo oli sanoinkuvaamattoman paha.
Olin odottanut vauvan jalkojen ja käsien heilumista ja kaikkea ihanaa mut mitään en nähnyt.
Mut käskettiin sieltä verikokeisiin ja kotiin.
Osastolle oli määrä mennä seuraavana päivänä, että kohtu tyhjennettäisiin.
Kotiin kun päästiin, itkin, nukuin, itkin ja syytin itseäni, enkä ymmärtäny, miksi multa piti viedä noin ihana asia pois. Miksi en saanut pitää sitä, kun sitä niin kovasti toivoin. Lääkäri sanoi, että joka toinen raskaus päättyy keskenmenoon. Olin ihan järkyttynyt. JOKA TOINEN! Sitä oli vaan niin onnellinen kun oli raskaana eikä halunnut miettiäkkään moista.
Miehestäki näki, kuinka pahalta siitä tuntui. Mitkään sanat ei auttanu, mikään ei auttanu siihen oloon. Hoin vaan koko ajan, että antaisin mitä vaan, että saisin vauvani takaisin. Tiesin että se ei ollu vielä vauva, mut mulle oli ja siitä oli kasvamassa vauva. Tekisin vieläki mitä vain, että olisin saanu nähdä sydämmen sykkeet ja että olisin voinut pelastaa sen. Olo on vieläki paha. Asia tulee edelleen jokapäivä mieleen ja sen myötä itku. Välillä tuntuu ettei asiasta pääse vain kertakaikkiaan yli.
No, kumminki. Sairaalaan lähdettiin, oltiin siellä perillä aamu 8 ja klo 9 annettiin eka satsi lääkettä. Muistaakseni klo.10 alkoi supistelu, kipeä sellainen. Klo.12 toinen satsi lääkettä ja supistelu jatkui. Ei voinu kävellä eikä maata. Istuin vain ja hieroin selkää. Ei saanut syödä eikä juoda. Klo.14 muistaakseni alkoi vuoto ja klo.15 kolmas satsi lääkettä ja kätilö sanoi, että se on varmaanki jo viimeinen. Olikohan se, että puol neljän-neljän välissä oli tullu kaikki ulos. Kohtu piti tyhjentää sellaiseen peltipönttöön ja lääkäri tutki aina välillä mitä on tullu poies. Puoli 7 aikoihin kätilö toi iltapalaa ja sanoi, että saan sen jälkeen pukea omat vaatteeni päälle lähteä kotiin.
Vuotoa jatkui tasan kaks viikkoa ja yli neljä viikkoa koitoksen jälkeen raskaustesti näytti vieläki positiivista. Soitin sairaalaan ja sieltä sanottiin, että verikokeisiin. Kävin sitte siellä ja soitin omaan neuvolaan seuraavana päivänä kun en saanut ketään sairaalasta kiinni ja kysyin sieltä sitten tulokset nii neuvolatäti sanoi raskaushormoniarvoksi 6 ja sen piti olla alle 1. Kerkesin sanoa että ompa vielä korkea nii sieltä kuului, että ei se nyt enää ole korkea kun vertaa elokuun arvoon, joka oli 17800 :D Repesin nauramaan ja 6 tuntuikin mitättömältä. Sain siis odotella jo kuukautisia. Se päivä oli keskiviikko tai torstai ja menkat alkoi seuraavana maanantaina.
Tuo koettelemus oli niin rankka, etten halua vihamiehenikään sitä kokevan. Tätä asiaa kun kertoo ihmisille nii kuulee että yllättävän monella on niin käynyt. Tutuille ja tutun tutuille. Niistä ei vaan kovin moni puhu. Ja sen ymmärtää. Mun itseni on vaan pakko puhua asiasta, että hyväksyisin sen joku päivä ja oppisin ymmärtämään miksi näin kävi. En tiiä ymmärränkö, mut koitetaan.
Onhan meillä haaveissa vauva, pieni perhe.
Uusi raskaus olisi siis mielessä ja toiveissa.
Mutta suoraan sanoen ärsyttää, pelottaa.. En tiiä mikä ärsyttää. Varmaan se että toivoo vauvaa, mutta niin monta asiaa voi mennä pieleen ja varmaan se ärsyttää kun pelottaa, että mitä jos taas käy niin. Se ei varmaan olekkaan niin huolentonta kuin edellinen.
Ei se auta kuin miettiä tulevaa. Mennyt hiipii väkisin mieleen, mutta ehkä se on pikkuhiljaa hyvä käydä mielessä läpi ja oppia hyväksymään se.
Tämä helpotti. Itku tuli kirjoittaessa mut helpotti kumminkin.
Ihanaa lauantai-illan jatkoa. Jos lämmittäis saunan ja tekis niitä poppareita :D
